Oikomisesta ja ajamisesta

Ciao!
Viime sunnuntaista viikko sitten iskä poisti ne hampaat, joista oli puhetta. Ja viime viikolla suuni oli niin karmean kipeä, ettei syömisestä tahtonut tulla oikein mitään. No, ei siitä tahdo tulla vieläkään oikein mitään...mutta kyllä se nyt jo kohtalaisen normaalisti sujuu.

Eilen koin kamalan järkytyksen. Nimittäin sen, kun säätiedotuksessa sanottiin teiden muuttuvan liukkaiksi. Täällä on ollut niin kauheat pakkaset, että Polo ja minä olisimme olleet helisemässä, ellei lämmitystä olisi keksitty. Onneksi eräs ystäväni vilkaisi sitä tolppaa, jota minä käytän autoni lämmittämiseen täällä. Siinä tolpassa on nimittäin kello ja kaikki. Ilman kelloa ei tolppa lämmitä, ja jos pakkaset tippuvat alle -20 asteen, tyttö on pakko pistää roikkaan, jotta se lämpiää ja lähtee. Ongelmana on ollut se, etten ole tajunnut niitä ohjeita, jotka on kirjoitettu tolpan kannen alle, vaikka ne ovatkin kai laatijansa mielestä selvät. No minulle ne eivät olleet, mutta ystävälleni olivat. Kiitos hänen Polo lähti perjantaiaamuna käyntiin, vaikka jäykkyydestä kärsikin. Huh...Kieltämättä pelkäsin, etten pääsisikään kotona käymään tänä viikonloppuna. Mutta pääsin sentään. Ja pääsin takaisin tännekin. Mutta ei se paluukaan ihan ilman sydämentykytyksiä tapahtunut. Nimittäin tilanne oli se, etten tiennyt, paljonko saa olla nopeusmittarin lukema ilman, että tyttö alkaa viemään. No, se oli 60 km / h melkein koko matkan, ja sen ansiosta ehdin sittenkin ajoissa tänne takaisin. Phew! Mutta olin minä kyllä aamulla sydän syrjällään, olin totisesti. Uskoisin että voin ottaa nyt pari päivää rauhallisesti Polon suhteen. Vai pistäisikö sen kuitenkin varmuudeksi roikkaan...? I do not know. Mutta joka tapauksessa.